TALLINNA. Erikoinen aika pitää teatterifestivaalia: joulun ja uuden vuoden välipäivät! Tallinnan Kaupunginteatterin ensimmäinen kansainvälinen festivaali olikin nimeltään Talviyön uni (Talveöö unenägu).
Festivaali kaikkineen vastasi nimeään. Kahdeksan vierailevan teatterin esitysten jälkeen festivaali huipentui uuden- vuoden juhliin ja unenomaiseen ilotulitukseen, ja kahdeksalla kielellä vaihdettuihin uudenvuoden tervehdyksiin!

Unennäköä? Ainakin se uni oli värikäs ja kaunis.
En ole koskaan ollut festivaalilla, joka olisi sijoitukseltaan niin onnistunut kuin Talviyön uni.
Tallinnan Kaupunginteatterin kiinteistö ei ole yksi teatteri vaan keskellä vanhaa kaupunkia sijaitseva kokonainen keskiaikainen kortteli täynnä eri kokoisia näyttämöitä.

Seitsemällä eri näyttämöllä voidaan näytellä samanaikaisesti, ja tiloihin pääsee sisäkautta rakennuksesta toiseen erilaisten holvistojen, kellareiden ja vinttitilojen kautta.
Samassa rakennuskompleksissa on myös ravintoloita ja kahviloita, joten festivaalivieraiden tai -esiintyjien ei juurikaan tarvitse poistua korttelista tauoillakaan.
Tila kokoaa sekä esiintyjät että yleisön harvinaisella tavalla yhteiseen kokemukseen ja keskusteluihin. Festivaalille syntyy tiivis ja kontakteille avoin henki, jota suurilla kaupunkifestivaaleilla ei nykyään enää löydä.

Keski-Eurooppa on edustettuna festivaalilla hyvin monen teatterilajin kantamana. Saksan, Unkarin, Itävallan ja Puolan rinnalla näyttelevät Baltian maat.
Pohjoismaista tai Suomesta ei ollut esityksiä. Missä suomalaiset, lähinaapurit? Tätä tulivat kysymään myös ulkomaiset vieraat.
Onko jokin vialla suomalais-virolaisissa kulttuurisuhteissa? Kysymystä tulisi pohtia kummallakin puolen Suomenlahtea.

Festivaalin esitykset edustavat teatteritaiteen eri tyylilajeja absurdista Beckett-teatterista Unkarin Kamarioopperaan värikkääseen koko perheelle tarkoitettuun tulkintaan Gioachino Rossinin Tuhkimosta, jossa oopperalaiset paitsi laulavat myös näyttelevät!
Festivaalin taiteellisena huippuna näemme Suomessakin vierailleen, moskovalaisen Kama Ginkasin Dostojevski-tulkinnan K.I.
Esityksen pohjana ovat Rikoksen ja rangaistuksen muutamat sivut, joissa Katerina Ivanovna järjestää miehensä muistojuhlaa. Me katsojat olemme kutsuttuja, osallisia ja silminnäkijöitä.
Oksana Mysina näyttelee vitivalkeassa huoneessa mieleltään järkkyneen Katerinan monologin melkein rajatilaisella hurjuudella.

Iho nousee kananlihalle, kun katsoo miten Katerina tempoo pieniä sisaruksiaan, pakottaa heidät kadulle kerjäämään, huutaa tai kuiskaa, syöksyy vasten seiniä, itkee ja nauraa hysterian tempomana.
Kunnes hänen voimansa loppuvat. Näemme miten Katerina keinuu ja kiipeää tikkaita katonrajaan, "taivaaseen". Kattolevyt pirstoutuvat, kun Oksana Mysina hakkaa nyrkeillään taivaan porttia.

K.I. on elänyt jo kuusi vuotta. Näytelmän lapset ovat vaihtuneet kolmasti. Mutta esitys on parempi kuin koskaan - eurooppalaisen teatterin hiotuimpia ja merkittävimpiä.
Kama Ginkas ei itse ollut Tallinnassa. 54-vuotias ohjaaja toipuu parhaillaan toisesta perättäisestä sydäninfarktista. Hänen intensiivinen työnsä ja taiteensa vaatii veronsa.

Se tavallinen tarina 1920-luvun Euroopasta, ja omasta Euroopastamme, on ytimenä Stuttgartin Tri-bühne-teatterin Fräulein Pollingerissa.
Edith Korberin ohjaama ja Traugott Krischken kirjoittama näytelmä perustuu Ödön von Horvathin teokseen, mutta se on saanut uudet raamit. Esitys tapahtuu müncheniläisen Oktorberfestin miljöössä, oluttuoppien kuormittamien pitkien pöytien äärellä istuvien juhlijoiden keskellä.
Jälleen olemme juhlavieraita, ja ennen esityksen alkua näyttelijät tarjoilevat meille oluet, viinit ja suolapalat.

Äkkiä olemme osallisia työttömän neiti Pollingerin surulliseen kohtaloon, joka näytellään keskellämme. Miesten hyväksikäyttämä, salaa nälkää näkevä nuori tyttö ajautuu prostituoiduksi keskellä uusrikkaiden välinpitämättömyyttä.
Tri-bühnen nuoret näyttelijät muodostavat notkeasti tarjoilijoista horvathilaisiin rooleihinsa muuntautuvan taitavan ensemblen, jota kantaa paitsi tekninen osaaminen myös riemullinen esittämisen ilo ja läsnäolo.
Gunda Schandererin, Robert Atzlingerin, Sebastian Sommerfeldin keskeiset roolityöt ovat esimerkki persoonallisesta suhteesta näyttelemiseen.

Puolalaisen teatterin edustajat Tallinnassa ovat kuuluisasta Torunin festivaalikaupungista. Wilam Horzyca -teatterin tuomisina on Samuel Beckettin klassikko Leikin loppu nuoren ohjaajan, Iwona Kempan hyvin klassisesti beckettiläisenä tulkintana.
Hammin ja Clovin, Naggin ja Nellin ikuinen valtapeli, läheisriippuvuus ja ulkoisen maailman poissulkeva, suljetussa tilassa tapahtuva klaustrofobinen taistelu elämästä on näytelty tarkasti, kurinalaisesti.

Näyttelijäntyön loistava fyysinen kontrolli, ajatuksen kirkkautta välittävä ja rytmisesti täsmätty ominaislaatu antaa Beckettille tilaa, voiman.
Lähes kokonaan vastakkaisesta maailmasta tulee liettualainen, Kaunasin Nuorisoteatterin esittämä, Stanislavas Rubinovasin ohjaama Gargantua ja Pantagruel.
François Rabelaisin klassikosta on syntynyt karnevalistinen, yleisönsä mukaan hauskanpitoon ja viinilasien kilistelyyn kutsuva pienimuotoinen, välitön esitys. Sen ilo ja hyväntuulisuus on tarttuvaa!
Samassa mittakaavassa totista, kylmävaloista ja ankaraa maailmaa kuvaa naapurivaltion Latvian Kansallisteatterin vierailulle tuoma Aleksandr Vampilovin Vanhin poika.
Latvialaisen teatterin "kauhukakara", Oscar Wilden Salomen ohjauksellaan kirkkosodan aikaan saanut Regnars Vaivars on nyt tuonut näyttämölle hauraiden perhesuhteiden ja monimutkaisen arjen postsosialistisen maailman.
Neuvostoelämää kuvannut Vampilov on saanut sisällökseen uuden vuosituhannen siirtymävaiheen maailmankuvan. Esitys kuvaa hämmentävästi sosialismin jälkeensä jättämää arvotyhjiötä.

Virolaisen teatterin lippulaiva, Tallinnan Kaupunginteatteri ja sen taiteellinen johtaja-ohjaaja Elmo Nüganen ovat läsnä festivaalilla Hamletillaan.
Teatterin vinttitilassa esitetty Hamlet on tilansa näköinen ja henkinen. Paksut kiviseinät umpeen muurattuine ikkuna-aukkoineen, ylätasanteineen ja viistoine seinineen henkivät aitoa shakespearelaista historiaa.
Siksi Nügasen ohjauskin on renessanssisesti klassinen, teatterillinen perus-Hamlet, jonka pääkallolle tekemät kysymykset nousevat ajattomasta hämmennyksestä, kapinasta ja hylätyksi tulemisesta.

Viron teatterin uutta näyttelijäpolvea kouluttanut Nüganen on taustaltaan näyttelijä. Siksi hänellä on kyky kohdentaa roolityön yksityiskohtaisuus suuriin linjoihin.
Esitys ei tuo teemojaan tähän aikaan ja sen poliittis-yhteiskunnallisiin intrigeihin. Hyvin näytelty "kohtalodraama" ei silti kumise tyhjyyttä vaan elää dynaamisesti kertomuksen ja näyttelemisen ykseydessä.
Nügasella on käytössään teatterin eri tyylilajit osaavia hienoja näyttelijöitä. Tätä Hamletia yhtä hyvin kuin saman ohjaajan parhaana virolaisena ohjauksena palkittua Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta kannattaa Suomestakin käydä katsomassa. Ei mene laivamatka hukkaan!

Kirsikka Moring