Kirsikka Moring

TALLINNA. Sanat lentävät näyttämöllä tikareina. Väisty, jos voit. Näihin kahteen esitykseen kiteytyy väite itsekeskeisen ja itsevaltiaan maailman rujoudesta.

Tallinnan kaupunginteatterin järjestämä Talviyön uni -teatterifestivaali on kutsunut Peter Brookin ohjaaman Suurinkvisiittorin ja Berliner Ensemblen ohjelmistoon kuuluvan Paul Plamperin ohjauksen Artaud erinnert sich an Hitler und das Romanisches Café (Artaud muistelee Hitleriä ja Romanisches Caféa).

Bruce Myers ja Martin Wuttke, karismaattiset näyttelijät, vyöryttävät näyttämölle tekstiä auktoriteettien edessä polvistuvan ihmiskunnan mustasta muistista. Suurinkvisiittori lähettää kuolemaan Kristuksen, Adolf Hitler miljoonia.

Brookilaisessa nykyteatterissa palataan alkutilaan. Teatteri on tyhjä tila, teksti, näyttelijä ja katsoja. Vuorovaikutus syntyy, jos kertomuksella on kyky koskettaa katsojaa, iskeä reikä hänen suojapanssariinsa.

Voiko olla ihmiskuntaa ikuisesti järkyttävämpää uutista? Kristus palasi maan päälle. Tällä kertaa hänet poltettiin roviolla. Brook on poiminut ytimen Fjodor Dostojevskin romaanista Karamazovin veljekset. Hänen uskottu dramaturginsa Marie-Hélène Estienne on kirjoittanut monologiksi suurinkvisiittorin pitkän argumentaation, joka todistaa Kristuksen oppien vaarallisuuden ihmiskunnalle.

Ivanin ja Aljoshan suhdetta kuvaava kohtaus on irrotettu esitykseksi, jossa suurinkvisiittori puhuu suoraan Kristukselle. Tyhjään tilaan rakennetussa neliössä käydään diagonaalin henkien taistelu.

Selin yleisöön istuva Kristus, tällä kertaa virolainen näyttelijäopiskelija, kuuntelee puhumatta sanallisen ruoskinnan. Kuultuaan tulikivenkatkuiset syytteet ja tuomionsa hän nousee, suutelee inkvisiittoria ja poistuu kuolemanselliinsä.

Brookin pariisilaisen Théâtre des Bouffes du Nordin tuottama monodraama ei ole syntynyt sattumalta. Myers on Brookin luottonäyttelijä, joka on kolunnut maestron mukana niin Afrikan kylät kuin Intiatkin.

Hän on näyttelijänä yhtä legendaarinen kuin Brook ohjaajana. Hän on ollut keskeisissä tehtävissä Brookin kultakausien teatterikokeiluissa, joissa pyrittiin tarinan kertomisen paljaimpaan ja myyttisimpään tasoon. Myers on näytellyt Ikien kuolevaa alkuperäiskansaa yhtä hyvin kuin intialaisen eepoksen Mahabharatan heimosotia.

Hän on näyttelijä, joka saa tekstin tuntumaan omalta. Ymmärryksen ja sisäistämisen aste siirtyy näyttelijäntyöhön, tinkimättömänä ja paljaana, taukoina tai pitkinä sanaryöppyinä. Ihmisen sielusta taistelevat
Dostojevskin väite ja vastaväite maailmasta. Vapaus on saatanasta, ihmiskunnan tuhoaja. Vapaus ei tuo leipää, ja siksi ruokituiksi haluavat ihmiset alistuvat mieluummin orjuuteen.

Siihen kaatuivat Timurit ja Tshingis-kaanit kiitäessään liput liehuen myrskytuulen tavoin maan yli.

Myersin keskittynyt puhe repii auki 2 000 vuoden hiljaisuutta. Keisarit eivät tarvitse vapaata järkeä tai tiedettä. Kapinoitsijoiden tunto kahlitaan kolmeen ketjuun, jotka saavat nimet ihme, salaisuus ja auktoriteetti.

Täysin vastakkaiseen teatterilajiin sitoutuu Berliner Ensemblen ehkä tunnetuin elävä näyttelijä Martin Wuttke. Hän riehuu hapettomassa lasikopissa vuoroin Hitlerinä, ranskalaisen surrealismin teatterihulluna
Antonin Artaudina tai itsenään, näyttelijä Wuttkena.

Artaudin teoria julmuuden teatterista kohtaa minimalistiksi seestyneen Peter Brookin. Brook tutki 1940-luvulla menehtyneen Artaudin teorioita ja sovelsi niitä esityksiinsä. Berliner Ensemblen esityksessä
kohtaavat kolmen lajin hulluudet tahmaantuvien pleksiseinien sisällä – ja jättävät jälkensä eurooppalaiseen teatterikeskusteluun.

Wuttke hyppii seinillä, romahtelee peikonlehtien sekaan, ottaa happea tuulettimella ja tekee ilmiömäisiä loikkia lasiin liimautuen. Hän valuu hikisten kämmeniensä varassa lasipintaa ja puhuu, huutaa, yskii.

Artaud yrittää pelastaa maailman, jonka Hitler tuhoaa. Kohtaaminen ei ole sivistynyt eikä henkevä. Artaudin psykiatrisessa sairaalassa vuonna 1943 Hitlerille kirjoittama kirje on näiden kahden kuvitteellisen
tapaamisen ainoa fakta. Tom Peuckert on kirjoittanut näytelmän, jossa toteutuvat ääri-ihmisten julistukset.
Wuttke osaa näytellä Hitlerinsä, sillä hän jo vuosia vetänyt Ensemblen päänäyttämöllä Arturo Uin roolia Bertolt Brechtin Hitler-näytelmässä.

Esitys testaa Artaudin teatterimanifesteja fyysisestä näyttelemisestä, jonka on määrä puhkaista ja polttaa yhteiskunnan ruttopaiseet. Oopiumista ja heroiinista sekaisin oleva Artaud muistelee vuonna 1932 Hitlerin tapaamista berliiniläisten taiteilijoiden suosimassa Das Romanische Caféssa. Hän puhuttelee Hitleriä viskomalla seinille julkeudet ja julmuudet.

Oopiumkaan ei Artaudin julmuuden teatterin näkökulmasta ole yhtä vaarallista myrkkyä ihmiskunnalle kuin
Führerin puhe tikkusuorissa jonoissa ylvästeleville joukoilleen. Yli-ihmisistä pahimpia ovat ne, jotka luulevat itseään Friedrich Nietzscheksi. Vielä pahempia ovat omaan huutoonsa tukehtuvat vampyyrit. Huutoa seuraa oksennus. Ja katsojalla on tuolissa pitelemistä. Lopuksi Wuttken hallitsemaan lasikoppiin virtaa jotain.
Kaasua.

 Peter Brookin uusi ohjaus, Samuel Beckettin teksteihin perustuva Fragments vierailee Espoon kaupunginteatterissa 4.–6. helmikuuta.